Tomorrow Elephant

En ole vielä ehtinyt harrastamaan meemibloggausta, joten kokeillaan. Suomalaisessa blogosfäärissä kiertää parhaillaan muistelumeemi. On siis nostalgian aika.

10 vuotta sitten

Olin 17-vuotias ja lukiossa. Tytöt olivat edelleen poikia, joilla on tissit: olin tässä suhteessa hieman myöhäisherännäinen, ja Tärkeät Asiat kuten matematiikka, kirjat ja roolipelit kiinnostivat enemmän. Henkinen ikäni oli siis noin 13. Harrastin karatea ja nyrkkeilyä, olin ehdoton itselleni ja muille. Kavereita sain lähinnä roolipelien kautta - johdin puolentoista vuoden ajan hyvin teiniangstista Vampire the Masquerade —kampanjaa. En kirjoittanut fiktiota, mutta roolipelimuistiinpanoni olivat täynnä purppuraista proosaa. Halusin palavasti päästä pois ja opiskelemaan. Uskoin vakaasti siihen, että elämä alkaa oikeasti vasta yliopistossa.

Viisi vuotta sitten

Vietin vuoden Trinity Hallissa, Cambridgessa tunkemassa itseäni Part III of the Mathematical Triposiksi kutsutun mankelin läpi. Luulen, että englantilainen elämäntapa tatuoi minut pysyvästi: olen alkanut toipua vasta ihan viime aikoina ja valittaa tosissani rautateistä ja muista tämän saaren anakronismeista. Tästä vuodesta riittäisi kirjoittamista: se oli minulle se miehistymisvuosi, paljon enemmän kuin sitä seurannut armeijavuosi. Armeijaan meno sinänsä oli aika surrealistinen kokemus, hyppy jääveteen kolme päivää valmistumiseni jälkeen. Eräänä päivänä Trinity Hallin puutarhajuhla, jossa olin sherrylasi kädessä puhumassa henkeviä, muuttui salakavalasti Riihimäen kasarmiksi ja keskustelukumppanini karjuvaksi alikessuksi. Tai siltä se ainakin tuntui.

Uskoin vakaasti siihen, että elämä alkaa oikeasti sitten, kun olen päässyt läpi lopputenteistä, käynyt armeijan ja aloittanut väitöskirjan teon.

Kolme vuotta sitten

Olin ensimmäistä vuotta Edinburghissa ja yleisesti ottaen vähän hukassa. Ohjaajani José oli (erittäin painavista henkilökohtaisista syistä) poissa, joten minä ja kollegani Simon yritimme tulla toimeen omillamme. Tämä tarkoitti käytännössä kahlaamista valtavien artikkeli- ja kirjapinojen läpi, sekä tietysti laiskottelua. Näyttelin Bedlam Theatressa ja yritin tottua uuteen kaupunkiin. Tuolloinen kaukosuhteeni kaihersi, mutta yleisesti ottaen kaikki tuntui mahdolliselta. Uskoin vakaasti siihen, että elämä alkaa oikeasti sitten, kun saan apurahaa ja voin asettua aloilleni.

Vuosi sitten…

… asiat alkoivat pikku hiljaa loksahtaa kohdalleen. Sain apurahaa väitöskirjaani varten, ja aloin kirjoittaa romaania. Aikaisemmin horjahdellut (lähinnä siksi, että keinutin venettä) parisuhdekin vakiintui. Ajatus siitä, että oikeasti haluan kirjoittaa elääkseni selkiytyi. Väitöskirjapaniikki tosin iski säännöllisin väliajoin, kesällä lähdin kahden päivän varoitusajalla Saksaan Joséa tapaamaan, koska tunsin pakkoa potkia itseni liikkeelle. Uskoin vakaasti siihen, että elämä alkaa oikeasti sitten, kun saan väitöskirjani ja romaanini valmiiksi.

Tänä vuonna…

pelottaa, koska elämä on oikeasti melkein alkanut. Syntilistalla pitäisi kohta olla väitöskirja, romaani, läjä novelleja ja mahdollisesti yritys. Veden päällä juoksua, hulluutta.

Eilen …

… herääminen oli yhtä tuskaa, Dracula ei noussut haudastaan edes pannullisella kahvia. Väänsin superalgebroja Maplella. Luistin ranskantunnilta ja palaveerasin Andrew Wilsonin kanssa. Illalla rosvosin amerikkalaisia TV-sarjoja Darrenilta, kirjoitin, luin Coryn romaania ja valmistelin tutoriaalin lineaaristen differentiaaliyhtälöryhmien kompleksisista ominaisarvoista.

Tänään…

… pidin tutoriaalin ja haaskaan aikaani bloggaamiseen, vaikka pitäisi tehdä töitä, töitä, töitä. Illalla lenkki, kirjoittamista ja ehkä Lostin pari ensimmäistä jaksoa Isabellen kanssa.

Huomenna…

… tapaaminen Josén kanssa, pakollinen rekiretki seminaariin Heriot-Wattiin ja illalla taas luovaa hulluutta, toivottavasti. Jos juoksen tarpeeksi kovaa, en uppoa.